Yksin vai yksinäinen

 

ARKI JA ILO

        

             Solikit toukokuussa                                         Soilikit 4.7. - Ullan päivänä

ILON AIHEITA ARJESSA

Olen alkanut herätä aamuisin jo kello kuusi. Valon määrä on lisääntynyt. Kun vedän makuuhuoneen rullakaihtimen ylös, näen idän suunnalta nousevan auringon kajon, jopa tiheä lumisateen läpi. 

Siinä samalla tutkin itäikkunalla asuvat kukat. Rahapuu, kliivia, tulilatva, kultaköynnös ja kolme soilikin tainta.  Suurimmassa soilikissa on jo kaksi pienen pientä kukintovartta.  Kaikki kolme näyttävät hyvinvoivilta ja vahvoilta. Jo nyt pystyn kuvittelemaan kaikkien loistavan täydessä kukassa läpi kesän. Se on iloa se!

Pieni harmaa pilvenhattara yrittää nousta mieleni taivaalle, kun erehdyn selaamaan X-alustan keskusteluja. Postausten sävy on pääasiassa kielteistä ja muita kirjoittajia halveksivaa. Ahdistus pyrkii päälle. Sitten muistan, että minulla on täysi oikeus selata tai olla selaamatta.  Suljen ikkunan ja poistan sovelluksen puhelimestani.  Valon säteet muistuttavat ilosta.

Tänään on siskon syntymäpäivä. Meillä kahdella on ikäeroa 11 vuotta.  Hänen tulonsa vuoden 1957 pääsiäisen jälkeen oli koko perheellemme suuri ilo. Ja sitä iloa riittää edelleen!

Korona tuotti ainakin yhden hyvän palvelun: ruokalähetysten kotiinkuljetuksen. Kun ostettavana on suurempia määriä ja painavia paketteja, käytän tätä palvelua vielä näin epidemian jälkeen. Taidan käyttää niin kauan kuin sormet läppärillä  löytävät oikeat  näppäimet. Tänään odotan toimituksessa ruokien lisäksi pari kymmenen litran multasäkkiä ”kestomultaa” niin pääsen valmistelemaan kesän yrtti- ja muita istutuksia.  Siitä se itujen ja kasvun odotus alkaa. Nautin.

Eräs tuttu on Kiljavalla kuntoutuksessa. Sinne on julkisille liikennevälineillä hankala päästä, mutta onneksi hyvä ystäväpariskunta on tarjonnut kyydin ja tänään pääsemme yhdessä tervehdyskäynnille – pääsiäiseen liittyvät muistiaiset mukana. Uskon, että ne ilahduttavat ja sitten saamme taas yhdessä nauraa pitkästä aikaa.

SUURI ilon aihe on kuulon kuntoon saaminen. Olen nyt käyttänyt kuulokojetta kaksi kuukautta ja ilokseni maailmaani on tullut paljon lisää ääniä. Sirkutusta, soran kahinaa, lasten naurua, takaa tulevien polkupyörien renkaiden ääniä, kävelijöiden askelten kopsetta ja sokerina pohjalla: TV:n ja radion äänen volyymiä olen saanut laskea merkittävän paljon eikä muiden tarvitse korottaa ääntään minulle puhuessaan.

”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa…”

 

VIULUKOTELON SALAISUUS

 

Mauri syntyi ja kasvoi Savon syrjäkylällä, josta maaltapako on vienyt jo paljon asukkaita ja monien talojen ikkunat oli peitetty laudoilla. Koti oli suosta raivattu pientila, jolla isä edelleen puski töitä raivatakseen perheelle lisää viljelymaata.  Äiti oli kansakouluopettajapariskunnan tytär, joka oli rakastunut komeaan naapurikylän poikaan. Lapsia oli kolme, joista Mauri nuorin ja ainoa poika.  Äidin suvussa oli musiikilla oli keskeinen ja tärkeä paikka. Yksi enoista soitti selloa ja äiti itsekin oli soittanut jousisoittimia.  Kun äiti huomasi Maurin musikaalisuuden, hän innosti tätä opettelemaan viulun soittoa. Äidin viulu olikin pitkään ollut käyttämättömänä ja heräsi nyt uuteen eloon. Mauri oli taitava ja innostunut . Hän kävi lähes kymmenen vuotta  30 kilometrin päässä enonsa luona saamassa oppia.  Eno esitteli Maurin soittajakollegoilleen ja kaikki näkivät hänessä tulevaisuuden lupauksen, suuren viulistin. Toistaiseksi hän oli kylän yhteisten tapahtumien tähtiesiintyjä, joka soitti sekä klassista musiikkia että uutta tulokasta, jazzia.

 

Isä ei nähnyt pelimannin urassa kunnon tulevaisuutta. Hänen mielestään maan hoitaminen ja ruuan kasvattaminen oli tärkeintä ja merkittävintä. Maurin oli pakko vähentää soittamista ja yrittää innostua pientilasta. Isän vastustuksesta huolimatta äiti rohkaisi Mauria käymään koulua. Hän kävi keskikoulun jälkeen maanviljelyn peruskurssin, jonka aikana hänelle selvisi lopullisesti, että maaseudun työt eivät sopineet hänelle.  Eräänä sunnuntaina iltamyöhällä hän pakkasi jenkkikassiin vaatteitaan, suosikkikappaleidensa nuotit ja muutaman leipäpalan matkaevääksi.  Helsingin junaan. 

 

Maurin ja isän välit olivat tulehtuneet, kun poika ei totellut isänsä mahtikäskyjä. Lähtöä oli valmisteltu salassa pitkään ja äidille Mauri oli lähdöstä vihjaillut. Vähän mutta ei liikaa, jotta äiti ei joutuisi isän suhteen puun ja kuoren väliin. 

 

Äidille hän kirjoitti pienen viestin:

”Terve äiti. En jaksa tätä ainaista riitaa, 

Lähden etsimään onneani.

Kirjoitan, kun mulla on osoite!

 T. Mauri

 

Maurin koulukaveri Masa oli muuttanut Helsinkiin aikaisemmin ja luvannut väliaikaisen majapaikan luonaan.  Tätä ennen Mauri oli käynyt Helsingissä vain kerran. Linnanmäellä. Tuntui hyvältä, kun kaverin asunnon ikkunasta näkyi Maurillekin tuttu Maailmanpyörä. Kadunkulmassa olevan talon seinään kiinnitetystä ”Kirstinkatu”-kyltistä Mauri tiesi aina olevansa jo asuinsijansa lähellä ja Josafatin kallioista tuli hänen mielipaikkansa vuosiksi, vaikka asuinpaikka vaihtui tiheään.

 

Elämä  oli ankaraa, useimmiten ilotonta. Työtä Mauri teki kaupungin puutarhoilla ja hautausmailla. Sormet tuntuivat jäykistyvän, vakka Mauri yritti ylläpitää niiden notkeutta ja joustavuutta soittamalla viuluaan päivittäin. Soittotuokioidensa aikana Mauri tunsi elävänsä. 

 

Armeijan jälkeen Mauri palasi Helsinkiin, takaisin tutuille nurkille. Näin tapasi Anitan, jonka kanssa solmi avioliiton. Nuoripari asettui vuokra-asuntoon Kontulaan ja Mauri ja yritti asettua perheenisän asemaan.  Perheeseen syntyi Ville-poika, jolle Mauri halusi olla parempi isä, kuin millaisena hän omaansa piti.  Maurin työpaikat vaihtuivat tiheään tahtiin. Hän teki töitä ennen muuta rakennustyömaiden hanslankarina. Mauri alkoi kaivata niitä aikoja, kun hän sai työskennellä puutarhatöissä. Niitä ei kuitenkaan riittänyt.  Ilman vakituista ja motivoivaa työtä arki tuntui ankealta ja soittamistakin piti rajoittaa. Anita katsoi soiton häiritsevän lapsen unta. Maurin mielestä Anita piti lasta tekosyynä, kun ei halunnut kuulla ”viulun vingutusta”, kuten hän Maurin soittoa nimitti.

 

Parina kesänä Mauri sai katusoittoluvan Helsingin keskustaan, Pohjoisesplanadille. Lupa salli kahden soittajan yhteistyön ja Mauri sai kaverikseen tutun huilistin, Antin.  He soittivat kevyttä klassista. Kestosuosikki oli Unkarilainen tanssi no.5. Suosituimpien kappaleiden aikana parivaljakon ympärille kokoontui kymmenittäin kuulijoita ja Maurin viulukoteloon kertyi mukavasti palkkaa, enimmäkseen kolikoita, mutta parhaina päivinä jopa pieniä seteleitä.  Sateisina päivinä he eivät yrittäneetkään soittaa kadulla, kun ansioilla ei olisi saanut edes bussilippua.

 

Kun Mauri ei löytänyt vakituista palkkatyötä, tilanne kiristi myös kotielämää ja Mauri alkoi yhä useammin tulla soittokeikalta kotiin lähiöbaarin kautta, ”muutaman” jälkeen.

Anita nalkutti ja itki. Lopulta hän sanoi muuttavansa vanhempiensa luo ja ottavansa Villen mukaan. Hän halusi rauhassa miettiä, mitä haluaa. Kun Mauri alkoi osoittaa myös väkivaltaisuuden oireita, Anitan ja Villen lähtö oli selviö.

 

Nyt Mauri tunsi, että hänellä ei ollut enää mitään syytä elää ”kunnollista” elämää. Hänen rahansa kuluivat viinaan ja pian hän menetti asuntonsa. 

 

”Millään ei ole mitään väliä”, hän sopersi ja itki viinanhuuruista itkua liekkihotellin kupeessa.

Herättyään taas kerran kohmeloisena Pitkänsillan rannassa Mauri päätti lähteä "Canossan"-matkalle Savoon.  Hän toivoi saavansa uudelleen kiinni elämästä lapsuudenmaisemissaan.  Tätä asunnottoman elämää hän ei enää jaksaisi. Hän vippasi viuluaan vastaan rahaa vanhalta ystävältään, Kirstinkadun Masalta ja nousi Kuopioon vievään junaan. Matkatavaroita oli nyt vain vähän ja ne kaikki mahtuivat viulukoteloon, jota Mauri uskollisesti kuljetti aina mukanaan.

 

”Juna vislas’ just pois Kouvolasta ja se jyskyttelj’ Kuopijjoon päin…”, soi Maurin korvissa ja hän huomasi hymyilevänsä ensimmäisen kerran pitkästä, pitkästä aikaa.

 

Kouvolassa hän vaihtoi junaa ja seuraavaa odotellessaan soitti Anitalle.

”Mä meen nyt takas kotiin. Kerro Villelle terveiset, että isä muistaa  aina. Jos mulle sattuu jotain, niin tutkikaa tarkkaan viulukotelo.  Mun maallinen omaisuus mahtuu siihen. Hei sitten!”

 

Matka kotiin oli pitkä ja vaivalloinen. Maurin vasemman jalan kihti vaivasi niin, että jokainen askel soratiellä sai hänet kiroamaan.  Yhdessä aamun ensimmäisten auringonsäteiden kanssa Maurin näköpiiriin ilmestyi auto. Vuoden 1964 Mosse. Vihreässä Elitessä vanhan koulukaverin kyydissä kulkija pääsi viimein kotiin, jossa vastaanotto oli lämmin ja tuhlaajapoika sai juhla-aterian. Isän puhetyyli oli muuttunut pehmeäksi ja äiti petasi lämpimän, kuivan vuoteen.

 

Päivien ja viikkojen myötä terve väri palasi Maurin kasvoille. Hän jaksoi olla mukana tilan töissä aamusta iltaan ja isän kanssa oli mukava pelata korttia illalla tuvan pöydän ääressä.  Mauri nautti rauhallisesta elosta vanhempiensa kanssa. 

 

Joulun lähestyessä Mauri otti taas yhteyden Anitaan. Hän toivoi, että saisi viettää vuoden suuret pyhät vaimonsa ja poikansa kanssa.  Kun Anita vakuuttui Maurin raitistumisesta, hän suostui. 

 

Lapsuudenkodin tuvan nurkassa oleva kuusi, leivinuunissa paistettu kinkku, pihasaunan löylyissä oman lapsen ja vaimon kanssa lauletut joululaulut toivat lämmön ja rakkauden Maurin sydämeen. 

 

”Paremmin ei voisi olla. Kiitos teille kaikille, että olette kestäneet minua ja toilailujani”, kiittää Mauri perhettään jouluaattona.

 

Jouluaamuna hän ei herää. Hän on nukkunut ikiuneen. Hänen kasvojensa ilme on rauhallinen. 

 

Mauri haudataan kotikirkon hautausmaalle isovanhempien viereen loppiaisen jälkeisenä lauantaina.

 

”Mauri sanoi, että hänen tärkeimmät aarteensa ovat viulukotelossa. Se kuulemma kuuluu Villelle”, sanoo Anita.

 

”Niin. Tuosta viulukotelosta hän jaksoi aina kantaa huolta”, vahvistaa äiti. ”Sitä ei kuulemma saanut avata kukaan muu kuin Ville sitten, kun täyttää 15.  Jos haluatte, voitte jättää kotelon tänne ja avataan yhdessä Villen 15-vuotispäivänä.”

 

Kolme vuotta myöhemmin Anita, Ville ja Maurin vanhemmat ovat kokoontuneet viulukotelon avajaisiin. 

 

Kotelon ympärille on sidottu vahva nailonnaru, ikään kuin sinetiksi. Ville leikkaa mummin keritsimillä narun poikki ja napsauttaa kotelon lukon auki.

 

Kotelossa on  Maurin ja Anitan hääkuva, Villen ristiäiskuva ja kahdet sukat ja alushousut.  Vaatteiden alla on puinen rasia, jonka pohjaan on kaiverrettu: ”Mauri III luokka” ja kanteen on kiinnitetty teipillä lappu ”Villelle”.

 

”Isän omatekemä aarrearkku”, kuiskaa Ville. 

 

Rasiasta löytyy kirjekuori, jossa on huolellisesti taiteltu paperi ja pieni kultainen risti, Maurin rippikoru.

 

Paperi on sopimus, jolla Mauri ”panttaa”  viulunsa 10000 markan hintaan soittokaverilleen Antille, joka sitoutuu säilyttämään viulun soittokuntoisena ja luovuttamaan sen Villelle alkuperäiseen panttaushintaan - jos Ville sen haluaa.   

 

”Pidä huolta itsestäsi ja äidistä”. 

 

Kirjekuoressa on kaksikymmentä 500 markan seteliä.

  

SOPU JA SANAVALINNAT

SANOJEN VOIMASTA JA VUOROVAIKUTUKSESTA

 

Meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa. Tai oikeastaan vaikutamme aina toisia kohdatessamme joka tapauksessa.  Tärkeää on, miten  kohtaamisissa toimimme, mitä ja miten sanomme  ja elehdimme. Sitä sanotaan vuorovaikutukseksi. Vaikutamme toisiimme monin tavoin, vuorotellen.  Tietoisestija ia tietämättämme.

 

SANAVALINNAT

 

Sanojen valinta ja käyttö heijastavat arvojamme.  Sanavalinnat ovat arvovalintoja.  Niissä piilee mahtava voima. Tukea tai alistaa. Lyödä tai nostaa. Kasvattaa yhteisvastuuta tai itsekkyyteen perustuvaa kateutta.

 

ITSE VAI MUIDEN AVULLA

 

Tähän maailmaan syntyessämme olemme kaikki  alastomia ja avuttomia ja huudamme apua naama punaisena, kaikin voimin.   

 

Mahdollisuudet siitä eteenpäin ovat monen kirjavat ja elämässä onnistuminen riippuu mitä suurimmassa määrin muista kuin itsestä. Kuka voi sanoa hankkineensa itse itselleen terävän älyn? Tai perheen, joka huolehtii? Tai maan, johon on syntynyt? Tai ihon ja silmien värin? Tai onko hän omasta päästään keksinyt sen kielen, jolla yrittää selvitä muiden kanssa? Tai voiko hän elää hyvää elämää muista lajitovereista erillään?

 

Melkoista onnen kauppaa! Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

 

TULONSIIRTO VAI SOSIAALINEN OMATUNTO JA YHTEISVASTUU

 

 On tärkeää ymmärtää oma onnekkuutensa. On tärkeää tajuta, miten väärässä on hokema ”jokainen on oman onnensa seppä”. 

 

Palaan alkuun:  toisistamme huolehtimisen yhteydessä kannattaa tarkasti miettiä sanavalintaa. Onko kyse hankalassa tilanteessa huolehtimisesta eli sosiaaliturvasta (perusasioista huolehtimisesta) vai tulonsiirrosta?  Näillä kahdella kästteellä on täysin erilainen arvovaraus. Sanaa ”tulonsiirto” käytetään usein silloin, kun sosiaaliturvaa halutaan heikentää ja siihen turvautuvat halutaan tuomita itseä huonommiksi ja ei-toivotuiksi. Vaikuttaa siltä, että halutaan antaa sellainen kuva, että ”minulle” kuuluvia tuloja (=rahaa!) siirretään sellaisille, jotka eivät sitä oikeastaan ansaitse.  Olemme nähneet ja kuulleet julkisuudessa ja parlamentissamme käytetyn heistä kovin  loukkaavia sanoja.

 

EMPATIA on politiikassa (=yhteisten asioiden hoito) enemmän kuin sallittua. Perusedellytys asioiden hyvälle hoidolle.