Suositus

 Tunnelmaa myös tästä!  ja tästä! 

CARPE DIEM

 ELÄMÄN TIVOLI 

by Astaterhikki Salonen

 

kesäpäivä helottaa kauniina ja lämpimänä

käsi turvallisesti isän kädessä astun sisään portista

joka vie uuteen 

maailmaan, jossa en ole ennen ollut

 

niin paljon värejä, etteivät kotipellon kukatkaan

niiden loistoa voittaisi

 

nenään tunkeutuu uusia tuoksuja

jotka herättävät nälän 

makean tuoksu saa leukaperät kutiamaan ja 

yhtäkkiä suu on näyttä vettä

 

”haluatko hattaran,  tuon vaaleanpunainen pilven”, kysyy isä

 ”se on sokeripilvi”

”haluan”, kirkkaat silmäni vastaavat

 

pieni juna puksuttaa korkealla ilmassa kulkevalla radalla

se on ihmeellistä

”mennäänkö?”

sieltä nähdään kaikki 

 

karuselleja, keinuja, kieputtimia

iso piha täynnä erilaisia koneita ja koreja

pyörivät, lentävät, säkenöivät

 ihmisiä enemmän kuin

olen koskaan samaan aikaan nähnyt

se pelottaa

puristan tiukasti isän hihaa

 

karusellin iloinen sointi kutsuu ratsastamaan

norsulla tai hevosella

kirahvilla tai aasilla – isän vierellä kuitenkin

 

💘💘

 

vuosien päästä 

samasta portista

nyt käsi pojan lämpimässä  kädessä

 

vaaran tuntu houkuttaa 

kieputin pyörittää ja pyörryttää

karusellin istuimessa tuntuu kuin lentäisi ilmassa

irti kaikesta

 

autoradalla törmäilemme nauraen 

naurutalon peilit vääntävät  olemuksen

pitkäksi, lyhyeksi, vinoksi

se naurattaa niin, että vatsaan koskee 

ja posket punoittavat ja  puutuvat 

 

 vedenneitojen kiljahdukset kertovat

polskahduksesta

ihailijan tarkka heitto on osunut 

 

vekkula

yksi askel ylöspäin kaksi takaisin 

ei auta, eteenpäin, eteenpäin

 

maailmanpyörän aitiossa istumme lähekkäin

ympyrän yläkehällä kauan

 

näkymä yli kaupungin kattojen, kauas merelle

herättää kaukokaipuun 

 

 

ennustajan kammiossa kuulemme

suuri onni odottaa

 

nuorena parina rakkaan kanssa

käsi etsiytyy taas  käteen

 

huumaavaa menoa 

karusellit, kahvikupit, ylös, alas, ympäri ja taas yhteen

 

tunnel of love

onnen putkessa

vain rakas olemassa

kaikki muu häviää

 

esiintymislavalla

”You are My Destiny”

tanssia penkkien välissä

nuoruuden intoa ja iloa

 

rakkaan käsi kovettuu 

sanat särkevät sydämen

ilkeiden otusten kummitusjuna

noidat, luurangot, vampyyrit

ahdistelevat, satuttavat

 

haluan pois

 

  💔💔

 

taas tutun portin kautta 

kädessä lapsenlapsen lämmin käsi

 

samat karusellit

samat maailmanpyörät

samat hattarat

 

uudet vesiputoukset

uudet tulireet, rinkelit, raketit

uudet innostuneet naurut ja kiljahdukset

onni istua rauhassa katsomassa

nuoruutta ja riemua

 

haasteiden haaste 

ajo vuoristoradalla

 

en enää pelkää

en jyrkkää alamäkeä

en natisevan rakennelman romahtamista

turvana pojanpoika

tulevaisuuden toivo ja lupaus

 

maailmanpyörä pyörii

junat kulkevat

kaikki on hyvin

 

portilla katsahdan ylös

 

TIVOLI 

CARPE DIEM! 

 

 

 

TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ!

Päätin lähteä Järvenpään downtoniin,  hankintamatkalle. Kirjoitin muistilapun ruokaostoksia varten, mutta pääasiallinen motiivi lähtemiseen oli toinen. 

Olen jonkin aikaa suunnitellut kutovani/neulovani *keepin*, joka pitää hartiat lämpiminä. Langaksi halusin valkoista, pörröistä.

 
Kävelin bussipysäkille, jossa bussia no 23 odotellessani aloin rupatella parin muun linijurin odottajan kanssa. Ihmettelin, kuten aina, miten tarkasti aikataulut pitävät. 

Bussi tuli tasan klo 10.57. Parin pysäkin jälkeen autoon astui mies reppu selässä. Tunnistin hänet edellisen reissuni  perusteella – ja siitä repusta. Matkansa maksaakseen hän näytti maksupäätteelle korttiaan. Maksu epäonnistui. Edes pari yrityskertaa ei tuottanut tulosta. Mies valmistautui poistumaan, jolloin ilmoitin kuljettajalle maksavani tulijan matkan. Sehän on kaikki 2,20€. Niin sain ilon auttaa lähimmäistä pulassa.

Rautatieasemalta lähdin kävelemään kohti Prismaa, ja seuraani liittyi bussin toinen matkustaja. Yhdessä kävellen ja jutellen matka taittui vikkelään ja rattoisasti. Perille päästyämme toivotimme – tietenkin – toisillemme hyvää päivän jatkoa.

Prismaan astuessani sain helposti apua auliilta myyjältä, kun kerroin etsiväni neulelankoja.

Ja kas. Löysin mukavaa vaaleanpunaista pörröistä alpakka-puuvillalankaa. Kivaa valkoista en löytänyt, mutta tämä vastaa hyvin odotuksiani.  Nyt vielä sopivan kokoinen ja mittainen pyöröpuikko.

Puikko-osastolla kohtasin ikätoverin, joka etsi mahdollisimman lyhyttä pyöräpuikkoa, joka sopisi kaulurin valmistamiseen. Minun keeppini oli vielä suunnitteluasteella, hänellä kaulurin teko oli jo aloitettu.  Lyhyttä emme löytäneet, mutta 80-senttinen minun tarpeeseeni löytyi. Oli lämmin, kiva kohtaaminen hyllyjen välissä.

Ruokaosastoa kohti mennessäni, minut pysäytti nainen, joka ensin ihaiili kärryssäni olevia lankoja ja sitten kertoi itse etsivänsä sellaista sormin punottavaa materiaalia, josta saa helposti tehtyä pitkän kaulahuivin. Sen tekemistä hän oli nähnyt aamulla televisiossa. Niin minäkin!

Ruuat ostoskärryyn ja itsepalvelukassan kautta ulos. Olin tyytyväinen löytämiini tuotteisiin ja matkani antiin.
Järvenpään sisäisen liikenteen kaupunkibussi lähti sopivasti Prisman edestä vain muutama minuutti kassalta poistuttuani, joten päätin hypätä siihen päästäkseni rautatieasemalle.

”Olet ensimmäinen naiskuljettaja, jonka olen nähnyt näissä busseissa”, kerron kuljettajalle.

Kun hän kuulee, että olen jatkamassa matkaa bussilla 23 Haarajoen suuntaan, seuraa uusi yllättävä käänne.

”Minä lähdenkin ajamaan  juuri sitä vuoroa  asemalta eteenpäin, niin että rouva pääsee tällä samalla autolla eteenpäin”. 

Wow!

Tyytyväisenä köröttelen pienen lenkin Loutin kautta asemalle ja siitä koti-Alepan kulmalle.

Miten paljon valoa sainkaan tänä lokakuisena aamupäivänä. Kiitos!

MAAILMA ON KAUNIS JA HYVÄ

 Vexi Salmi kirjoitti tuon kauniin laulun sanat, jotka voi elää todeksi joka päivä.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,

jolla on aikaa ja tilaa unelmille 

ja mielen vapaus, mielen vapaus”.

Heti tulee mieleen kolme lämpöä tuottanutta kohtaamista kolmen päivän aikana.

KOHTAAMINEN NUMERO YKSI

Lähin postitoimipaikkani on Järvenpään Citymarketin aulassa oleva palvelupiste.  Sinne tulla tupsahti pieni postipaketti (tilaamiani novellikokoelmia), joka matkustin noutamaan. Bussilla sujuvasti. Paluukyydin lähtöön oli aikaa miltei tunti, joten päätin poiketa kaupan yhteydessä olevaan kahvilaan. Kahvi ja sämpylä. 4,99€.

”Saanko istua seuraasi”, kysyin eräässä pöydässä istuvalta rouvalta.

”Tottahan toki”.

Ei aikaakaan, kun juttelimme vilkkaasti. Ikääntymisestä. Säistä.  Pientilalla asumisesta ja kasvamisesta.

”Kun minä olen kotoisin Kellokoskelta….”, lausahti jossain kohtaa seuralaiseni.

”Ja mistä päin? Kas, kun minäkin olen kellokoskelainen – tai kellisläinen, kuten nykyään kuuluu sanoa”, keskeytin hänet.

Keskustelumme sai uuden käänteen. Olimmehan samankaltaisen historian perusteella miltei sukulaisia.

Lopputulema:  hänen lapsuudenkotinsa oli samalla seudulla kuin minun keskikouluaikainen koulutoverini ja hänen parhas ystävättärensä – kansakoulusta lähtien – oli avioitunut minun kotipaikkani kylällä asuneen, koulussa muutaman vuoden ylempänä olleen naapurinpojan kanssa.

”No todellakin, melkein sukua siis.”

Sovimme treffaavamme uudelleen samassa paikassa, kun hän viettää siellä aikaansa säännöllisesti pari kertaa viikossa miestään JUSTista odotellessaan.

TOINEN KOHTAAMINEN

Eilen ajoin pienen matkan taksilla. Taksiyrittäjä itse ratin takana. Pääsimme keskustelun alkuun säiden avulla. Meitä yhdistää (syntymä)kotikuntamme Mäntsälä. Hän asuu edelleen siellä, samassa kunnassa ja samalla kylällä. Ennen perille tuloa saatoimme jo todeta, että meillä on yhteisiä sukulaisia.  En tinkinyt ”sukualennusta”.  Mielen valtasi valo.

JA KOLMAS KERTA!

Lauantaina 25.1. eli tänään nousin kaupunkibussin kyytiin Järvenpään uimahallin pysäkillä.

Bussissa istui nuori aasialaiselta vaikuttava nainen poikansa kanssa.  Sisään astuja sai rouvalta kauniin, joskin vähän ujon hymyn. Kun keskustelu ei käynnistynyt suomen eikä englannin kielillä, kysyin lopulta yksinkertaisesti:

”Vietnam?”  Sain vastaukseksi innokkaan nyökkäyksen.

Nyt oli otettava lähes 30 vuotta sitten opitut vietnamin alkeet käyttöön. 

”Ten toi la Asta”. (oikeat toonit puuttuvat…)

Ja hän ymmärsi, että olen Asta. ”Toi la nguoi PhanLan”, olen suomalainen. "Rupattelimme” ja rouva kertoi innostuneena aloittavansa suomen kielen opinnot ensi kuussa. 

He jäivät pois JUSTin pysäkillä, minä jatkoin CM:iin. 

Tapasimme uudelleen CM:n aulassa. Hymyssä suin, kuin sydänystävät konsanaan.

MAAILMA ON kaunis ja jokaisessa ihmisessä kohtaamme lähimmäisemme.

Kevo-Utsjoki vuonna 1982

TARTU TOIMEEN - NYT

Entisen mieheni kummitäti, Hilda/Hilta, oli värikäs persoona. Avioliittomme alkuvuodet asuimme hänen vuokralaisinaan. Vuokranmaksu tapahtui käteisellä ja se mahdollisti ja sai aikaan säännölliset tapaamiset. Vuokranmaksun hoitaminen oli minun vastuullani ja niinpä ajoin ratikalla Runeberginkadulta Mannerheimintien pohjoispäähän asiaa hoitamaan.  Säntillisesti.

Kun nousin hissillä kuudenteen kerrokseen ja avasin hissin veräjäoven, kuulin Timon, valkoisen perhoskoiran, haukkuvan.

Hilta-täti avasi oven ja kutsui keittiöön istumaan. Keitti kahvit ja juttelimme miltei kaikesta taivaan ja maan välillä. Yleensä hän kertoi kokemuksistaan maailman merillä.  Tärkeimmät vuotensa hän oli viettänyt  ja kaiken omaisuutensa hankkinut laivoissa emäntänä.

”Nelikymmenvuotiaana koko omaisuuteni mahtui matkalaukkuun. Sitten lähdin merille. Kaikki toimintani ei varmastikaan olisi kestänyt päivänvaloa, mutta palkitsi niin, että pystyin hankkimaan Helsingistä muutaman asunnon.”

Joka kerta tavatessamme – kerran kuussa miltei seitsemän vuoden ajan eli yhteensä 80kertaa=noin 160 tuntia – suunnittelimme hänen elämäkertansa ja kokemustensa saattamista kirjan kansien väliin.

Puhuimme.

Aika loppui kesken Hilda-tädin siirtyessä tuonpuoleiseen.

Olisi pitänyt tarttua toimeen. 

Hehkeä Hilda, voimanainen!

Muistin kätköistä esiin pulpahtanutta

Syksy 1970. Olen kauppakorkeakoulun opintojen loppumetreillä ja teen opinnäytetöitä.

Kun sisältöjen suunnittelu on valmis, alkaa vimmattu kirjoittaminen tutkielmien muotoon, omaa vankkaa osaamista osoittaen. Vietän lähes viikon aamutakissa nokkaani ulos laittamatta. Sormet verillä...

Työkaluni on vanha  musta matkakirjoituskone, jonka ostimme kimpassa isän kanssa ylioppilaaksi tultuani. Kutsun sitä Bijouksi (Bijou, mun ratsuin tuokaa…). 

Kun teksti alkaa olla valmista, on mietittävä, miten siitä saa tarpeellisen määrä kopioita. Sisko ja sen työkaverit (omia entisiä mukana) tulevat avuksi ja lupaavat monistaa Fexima Oy:n monistuskoneella.  Vahaksia kirjoittaessani yritän olla huolellinen, koska virheiden korjaaminen on oman taiteenlajinsa. Kirjoitusvirheet korjataan  punaisella korjauslakalla ja lakan kuivuttua sen päälle lyödään oikeat merkit. 

Lopulta vahakset on kirjoitettu ja hyviksi havaittu ja sisko vie ne monistuspaikalle, jossa opinnäytetöistä syntyy 3 kappaletta kutakin tuotosta - yksi ohjaajalle, yksi opponentille ja yksi itselle. Monistuskoneen luvattoman käytön rikos lienee vanhentunut.

Valmistuin ekonomiksi joulukuussa 1970 ja nuo työt ovat edelleen hyvässä tallessa.  Kannatti! 

Yksin vai yksinäinen