Mauri syntyi ja kasvoi Savon syrjäkylällä, josta maaltapako on vienyt jo paljon asukkaita ja monien talojen ikkunat oli peitetty laudoilla. Koti oli suosta raivattu pientila, jolla isä edelleen puski töitä raivatakseen perheelle lisää viljelymaata. Äiti oli kansakouluopettajapariskunnan tytär, joka oli rakastunut komeaan naapurikylän poikaan. Lapsia oli kolme, joista Mauri nuorin ja ainoa poika. Äidin suvussa oli musiikilla oli keskeinen ja tärkeä paikka. Yksi enoista soitti selloa ja äiti itsekin oli soittanut jousisoittimia. Kun äiti huomasi Maurin musikaalisuuden, hän innosti tätä opettelemaan viulun soittoa. Äidin viulu olikin pitkään ollut käyttämättömänä ja heräsi nyt uuteen eloon. Mauri oli taitava ja innostunut . Hän kävi lähes kymmenen vuotta 30 kilometrin päässä enonsa luona saamassa oppia. Eno esitteli Maurin soittajakollegoilleen ja kaikki näkivät hänessä tulevaisuuden lupauksen, suuren viulistin. Toistaiseksi hän oli kylän yhteisten tapahtumien tähtiesiintyjä, joka soitti sekä klassista musiikkia että uutta tulokasta, jazzia.
Isä ei nähnyt pelimannin urassa kunnon tulevaisuutta. Hänen mielestään maan hoitaminen ja ruuan kasvattaminen oli tärkeintä ja merkittävintä. Maurin oli pakko vähentää soittamista ja yrittää innostua pientilasta. Isän vastustuksesta huolimatta äiti rohkaisi Mauria käymään koulua. Hän kävi keskikoulun jälkeen maanviljelyn peruskurssin, jonka aikana hänelle selvisi lopullisesti, että maaseudun työt eivät sopineet hänelle. Eräänä sunnuntaina iltamyöhällä hän pakkasi jenkkikassiin vaatteitaan, suosikkikappaleidensa nuotit ja muutaman leipäpalan matkaevääksi. Helsingin junaan.
Maurin ja isän välit olivat tulehtuneet, kun poika ei totellut isänsä mahtikäskyjä. Lähtöä oli valmisteltu salassa pitkään ja äidille Mauri oli lähdöstä vihjaillut. Vähän mutta ei liikaa, jotta äiti ei joutuisi isän suhteen puun ja kuoren väliin.
Äidille hän kirjoitti pienen viestin:
”Terve äiti. En jaksa tätä ainaista riitaa,
Lähden etsimään onneani.
Kirjoitan, kun mulla on osoite!
T. Mauri
Maurin koulukaveri Masa oli muuttanut Helsinkiin aikaisemmin ja luvannut väliaikaisen majapaikan luonaan. Tätä ennen Mauri oli käynyt Helsingissä vain kerran. Linnanmäellä. Tuntui hyvältä, kun kaverin asunnon ikkunasta näkyi Maurillekin tuttu Maailmanpyörä. Kadunkulmassa olevan talon seinään kiinnitetystä ”Kirstinkatu”-kyltistä Mauri tiesi aina olevansa jo asuinsijansa lähellä ja Josafatin kallioista tuli hänen mielipaikkansa vuosiksi, vaikka asuinpaikka vaihtui tiheään.
Elämä oli ankaraa, useimmiten ilotonta. Työtä Mauri teki kaupungin puutarhoilla ja hautausmailla. Sormet tuntuivat jäykistyvän, vakka Mauri yritti ylläpitää niiden notkeutta ja joustavuutta soittamalla viuluaan päivittäin. Soittotuokioidensa aikana Mauri tunsi elävänsä.
Armeijan jälkeen Mauri palasi Helsinkiin, takaisin tutuille nurkille. Näin tapasi Anitan, jonka kanssa solmi avioliiton. Nuoripari asettui vuokra-asuntoon Kontulaan ja Mauri ja yritti asettua perheenisän asemaan. Perheeseen syntyi Ville-poika, jolle Mauri halusi olla parempi isä, kuin millaisena hän omaansa piti. Maurin työpaikat vaihtuivat tiheään tahtiin. Hän teki töitä ennen muuta rakennustyömaiden hanslankarina. Mauri alkoi kaivata niitä aikoja, kun hän sai työskennellä puutarhatöissä. Niitä ei kuitenkaan riittänyt. Ilman vakituista ja motivoivaa työtä arki tuntui ankealta ja soittamistakin piti rajoittaa. Anita katsoi soiton häiritsevän lapsen unta. Maurin mielestä Anita piti lasta tekosyynä, kun ei halunnut kuulla ”viulun vingutusta”, kuten hän Maurin soittoa nimitti.
Parina kesänä Mauri sai katusoittoluvan Helsingin keskustaan, Pohjoisesplanadille. Lupa salli kahden soittajan yhteistyön ja Mauri sai kaverikseen tutun huilistin, Antin. He soittivat kevyttä klassista. Kestosuosikki oli Unkarilainen tanssi no.5. Suosituimpien kappaleiden aikana parivaljakon ympärille kokoontui kymmenittäin kuulijoita ja Maurin viulukoteloon kertyi mukavasti palkkaa, enimmäkseen kolikoita, mutta parhaina päivinä jopa pieniä seteleitä. Sateisina päivinä he eivät yrittäneetkään soittaa kadulla, kun ansioilla ei olisi saanut edes bussilippua.
Kun Mauri ei löytänyt vakituista palkkatyötä, tilanne kiristi myös kotielämää ja Mauri alkoi yhä useammin tulla soittokeikalta kotiin lähiöbaarin kautta, ”muutaman” jälkeen.
Anita nalkutti ja itki. Lopulta hän sanoi muuttavansa vanhempiensa luo ja ottavansa Villen mukaan. Hän halusi rauhassa miettiä, mitä haluaa. Kun Mauri alkoi osoittaa myös väkivaltaisuuden oireita, Anitan ja Villen lähtö oli selviö.
Nyt Mauri tunsi, että hänellä ei ollut enää mitään syytä elää ”kunnollista” elämää. Hänen rahansa kuluivat viinaan ja pian hän menetti asuntonsa.
”Millään ei ole mitään väliä”, hän sopersi ja itki viinanhuuruista itkua liekkihotellin kupeessa.
Herättyään taas kerran kohmeloisena Pitkänsillan rannassa Mauri päätti lähteä "Canossan"-matkalle Savoon. Hän toivoi saavansa uudelleen kiinni elämästä lapsuudenmaisemissaan. Tätä asunnottoman elämää hän ei enää jaksaisi. Hän vippasi viuluaan vastaan rahaa vanhalta ystävältään, Kirstinkadun Masalta ja nousi Kuopioon vievään junaan. Matkatavaroita oli nyt vain vähän ja ne kaikki mahtuivat viulukoteloon, jota Mauri uskollisesti kuljetti aina mukanaan.
”Juna vislas’ just pois Kouvolasta ja se jyskyttelj’ Kuopijjoon päin…”, soi Maurin korvissa ja hän huomasi hymyilevänsä ensimmäisen kerran pitkästä, pitkästä aikaa.
Kouvolassa hän vaihtoi junaa ja seuraavaa odotellessaan soitti Anitalle.
”Mä meen nyt takas kotiin. Kerro Villelle terveiset, että isä muistaa aina. Jos mulle sattuu jotain, niin tutkikaa tarkkaan viulukotelo. Mun maallinen omaisuus mahtuu siihen. Hei sitten!”
Matka kotiin oli pitkä ja vaivalloinen. Maurin vasemman jalan kihti vaivasi niin, että jokainen askel soratiellä sai hänet kiroamaan. Yhdessä aamun ensimmäisten auringonsäteiden kanssa Maurin näköpiiriin ilmestyi auto. Vuoden 1964 Mosse. Vihreässä Elitessä vanhan koulukaverin kyydissä kulkija pääsi viimein kotiin, jossa vastaanotto oli lämmin ja tuhlaajapoika sai juhla-aterian. Isän puhetyyli oli muuttunut pehmeäksi ja äiti petasi lämpimän, kuivan vuoteen.
Päivien ja viikkojen myötä terve väri palasi Maurin kasvoille. Hän jaksoi olla mukana tilan töissä aamusta iltaan ja isän kanssa oli mukava pelata korttia illalla tuvan pöydän ääressä. Mauri nautti rauhallisesta elosta vanhempiensa kanssa.
Joulun lähestyessä Mauri otti taas yhteyden Anitaan. Hän toivoi, että saisi viettää vuoden suuret pyhät vaimonsa ja poikansa kanssa. Kun Anita vakuuttui Maurin raitistumisesta, hän suostui.
Lapsuudenkodin tuvan nurkassa oleva kuusi, leivinuunissa paistettu kinkku, pihasaunan löylyissä oman lapsen ja vaimon kanssa lauletut joululaulut toivat lämmön ja rakkauden Maurin sydämeen.
”Paremmin ei voisi olla. Kiitos teille kaikille, että olette kestäneet minua ja toilailujani”, kiittää Mauri perhettään jouluaattona.
Jouluaamuna hän ei herää. Hän on nukkunut ikiuneen. Hänen kasvojensa ilme on rauhallinen.
Mauri haudataan kotikirkon hautausmaalle isovanhempien viereen loppiaisen jälkeisenä lauantaina.
”Mauri sanoi, että hänen tärkeimmät aarteensa ovat viulukotelossa. Se kuulemma kuuluu Villelle”, sanoo Anita.
”Niin. Tuosta viulukotelosta hän jaksoi aina kantaa huolta”, vahvistaa äiti. ”Sitä ei kuulemma saanut avata kukaan muu kuin Ville sitten, kun täyttää 15. Jos haluatte, voitte jättää kotelon tänne ja avataan yhdessä Villen 15-vuotispäivänä.”
Kolme vuotta myöhemmin Anita, Ville ja Maurin vanhemmat ovat kokoontuneet viulukotelon avajaisiin.
Kotelon ympärille on sidottu vahva nailonnaru, ikään kuin sinetiksi. Ville leikkaa mummin keritsimillä narun poikki ja napsauttaa kotelon lukon auki.
Kotelossa on Maurin ja Anitan hääkuva, Villen ristiäiskuva ja kahdet sukat ja alushousut. Vaatteiden alla on puinen rasia, jonka pohjaan on kaiverrettu: ”Mauri III luokka” ja kanteen on kiinnitetty teipillä lappu ”Villelle”.
”Isän omatekemä aarrearkku”, kuiskaa Ville.
Rasiasta löytyy kirjekuori, jossa on huolellisesti taiteltu paperi ja pieni kultainen risti, Maurin rippikoru.
Paperi on sopimus, jolla Mauri ”panttaa” viulunsa 10000 markan hintaan soittokaverilleen Antille, joka sitoutuu säilyttämään viulun soittokuntoisena ja luovuttamaan sen Villelle alkuperäiseen panttaushintaan - jos Ville sen haluaa.
”Pidä huolta itsestäsi ja äidistä”.
Kirjekuoressa on kaksikymmentä 500 markan seteliä.
.jpg)
