Entisen mieheni kummitäti, Hilda/Hilta, oli värikäs persoona. Avioliittomme alkuvuodet asuimme hänen vuokralaisinaan. Vuokranmaksu tapahtui käteisellä ja se mahdollisti ja sai aikaan säännölliset tapaamiset. Vuokranmaksun hoitaminen oli minun vastuullani ja niinpä ajoin ratikalla Runeberginkadulta Mannerheimintien pohjoispäähän asiaa hoitamaan. Säntillisesti.
Kun nousin hissillä kuudenteen kerrokseen ja avasin hissin veräjäoven, kuulin Timon, valkoisen perhoskoiran, haukkuvan.
Hilta-täti avasi oven ja kutsui keittiöön istumaan. Keitti kahvit ja juttelimme miltei kaikesta taivaan ja maan välillä. Yleensä hän kertoi kokemuksistaan maailman merillä. Tärkeimmät vuotensa hän oli viettänyt ja kaiken omaisuutensa hankkinut laivoissa emäntänä.
”Nelikymmenvuotiaana koko omaisuuteni mahtui matkalaukkuun. Sitten lähdin merille. Kaikki toimintani ei varmastikaan olisi kestänyt päivänvaloa, mutta palkitsi niin, että pystyin hankkimaan Helsingistä muutaman asunnon.”
Joka kerta tavatessamme – kerran kuussa miltei seitsemän vuoden ajan eli yhteensä 80kertaa=noin 160 tuntia – suunnittelimme hänen elämäkertansa ja kokemustensa saattamista kirjan kansien väliin.
Puhuimme.
Aika loppui kesken Hilda-tädin siirtyessä tuonpuoleiseen.
Olisi pitänyt tarttua toimeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluatko kommentoida? Tähän!