MAAILMA ON KAUNIS JA HYVÄ

 Vexi Salmi kirjoitti tuon kauniin laulun sanat, jotka voi elää todeksi joka päivä.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,

jolla on aikaa ja tilaa unelmille 

ja mielen vapaus, mielen vapaus”.

Heti tulee mieleen kolme lämpöä tuottanutta kohtaamista kolmen päivän aikana.

KOHTAAMINEN NUMERO YKSI

Lähin postitoimipaikkani on Järvenpään Citymarketin aulassa oleva palvelupiste.  Sinne tulla tupsahti pieni postipaketti (tilaamiani novellikokoelmia), joka matkustin noutamaan. Bussilla sujuvasti. Paluukyydin lähtöön oli aikaa miltei tunti, joten päätin poiketa kaupan yhteydessä olevaan kahvilaan. Kahvi ja sämpylä. 4,99€.

”Saanko istua seuraasi”, kysyin eräässä pöydässä istuvalta rouvalta.

”Tottahan toki”.

Ei aikaakaan, kun juttelimme vilkkaasti. Ikääntymisestä. Säistä.  Pientilalla asumisesta ja kasvamisesta.

”Kun minä olen kotoisin Kellokoskelta….”, lausahti jossain kohtaa seuralaiseni.

”Ja mistä päin? Kas, kun minäkin olen kellokoskelainen – tai kellisläinen, kuten nykyään kuuluu sanoa”, keskeytin hänet.

Keskustelumme sai uuden käänteen. Olimmehan samankaltaisen historian perusteella miltei sukulaisia.

Lopputulema:  hänen lapsuudenkotinsa oli samalla seudulla kuin minun keskikouluaikainen koulutoverini ja hänen parhas ystävättärensä – kansakoulusta lähtien – oli avioitunut minun kotipaikkani kylällä asuneen, koulussa muutaman vuoden ylempänä olleen naapurinpojan kanssa.

”No todellakin, melkein sukua siis.”

Sovimme treffaavamme uudelleen samassa paikassa, kun hän viettää siellä aikaansa säännöllisesti pari kertaa viikossa miestään JUSTista odotellessaan.

TOINEN KOHTAAMINEN

Eilen ajoin pienen matkan taksilla. Taksiyrittäjä itse ratin takana. Pääsimme keskustelun alkuun säiden avulla. Meitä yhdistää (syntymä)kotikuntamme Mäntsälä. Hän asuu edelleen siellä, samassa kunnassa ja samalla kylällä. Ennen perille tuloa saatoimme jo todeta, että meillä on yhteisiä sukulaisia.  En tinkinyt ”sukualennusta”.  Mielen valtasi valo.

JA KOLMAS KERTA!

Lauantaina 25.1. eli tänään nousin kaupunkibussin kyytiin Järvenpään uimahallin pysäkillä.

Bussissa istui nuori aasialaiselta vaikuttava nainen poikansa kanssa.  Sisään astuja sai rouvalta kauniin, joskin vähän ujon hymyn. Kun keskustelu ei käynnistynyt suomen eikä englannin kielillä, kysyin lopulta yksinkertaisesti:

”Vietnam?”  Sain vastaukseksi innokkaan nyökkäyksen.

Nyt oli otettava lähes 30 vuotta sitten opitut vietnamin alkeet käyttöön. 

”Ten toi la Asta”. (oikeat toonit puuttuvat…)

Ja hän ymmärsi, että olen Asta. ”Toi la nguoi PhanLan”, olen suomalainen. "Rupattelimme” ja rouva kertoi innostuneena aloittavansa suomen kielen opinnot ensi kuussa. 

He jäivät pois JUSTin pysäkillä, minä jatkoin CM:iin. 

Tapasimme uudelleen CM:n aulassa. Hymyssä suin, kuin sydänystävät konsanaan.

MAAILMA ON kaunis ja jokaisessa ihmisessä kohtaamme lähimmäisemme.

Kevo-Utsjoki vuonna 1982

TARTU TOIMEEN - NYT

Entisen mieheni kummitäti, Hilda/Hilta, oli värikäs persoona. Avioliittomme alkuvuodet asuimme hänen vuokralaisinaan. Vuokranmaksu tapahtui käteisellä ja se mahdollisti ja sai aikaan säännölliset tapaamiset. Vuokranmaksun hoitaminen oli minun vastuullani ja niinpä ajoin ratikalla Runeberginkadulta Mannerheimintien pohjoispäähän asiaa hoitamaan.  Säntillisesti.

Kun nousin hissillä kuudenteen kerrokseen ja avasin hissin veräjäoven, kuulin Timon, valkoisen perhoskoiran, haukkuvan.

Hilta-täti avasi oven ja kutsui keittiöön istumaan. Keitti kahvit ja juttelimme miltei kaikesta taivaan ja maan välillä. Yleensä hän kertoi kokemuksistaan maailman merillä.  Tärkeimmät vuotensa hän oli viettänyt  ja kaiken omaisuutensa hankkinut laivoissa emäntänä.

”Nelikymmenvuotiaana koko omaisuuteni mahtui matkalaukkuun. Sitten lähdin merille. Kaikki toimintani ei varmastikaan olisi kestänyt päivänvaloa, mutta palkitsi niin, että pystyin hankkimaan Helsingistä muutaman asunnon.”

Joka kerta tavatessamme – kerran kuussa miltei seitsemän vuoden ajan eli yhteensä 80kertaa=noin 160 tuntia – suunnittelimme hänen elämäkertansa ja kokemustensa saattamista kirjan kansien väliin.

Puhuimme.

Aika loppui kesken Hilda-tädin siirtyessä tuonpuoleiseen.

Olisi pitänyt tarttua toimeen. 

Hehkeä Hilda, voimanainen!

Muistin kätköistä esiin pulpahtanutta

Syksy 1970. Olen kauppakorkeakoulun opintojen loppumetreillä ja teen opinnäytetöitä.

Kun sisältöjen suunnittelu on valmis, alkaa vimmattu kirjoittaminen tutkielmien muotoon, omaa vankkaa osaamista osoittaen. Vietän lähes viikon aamutakissa nokkaani ulos laittamatta. Sormet verillä...

Työkaluni on vanha  musta matkakirjoituskone, jonka ostimme kimpassa isän kanssa ylioppilaaksi tultuani. Kutsun sitä Bijouksi (Bijou, mun ratsuin tuokaa…). 

Kun teksti alkaa olla valmista, on mietittävä, miten siitä saa tarpeellisen määrä kopioita. Sisko ja sen työkaverit (omia entisiä mukana) tulevat avuksi ja lupaavat monistaa Fexima Oy:n monistuskoneella.  Vahaksia kirjoittaessani yritän olla huolellinen, koska virheiden korjaaminen on oman taiteenlajinsa. Kirjoitusvirheet korjataan  punaisella korjauslakalla ja lakan kuivuttua sen päälle lyödään oikeat merkit. 

Lopulta vahakset on kirjoitettu ja hyviksi havaittu ja sisko vie ne monistuspaikalle, jossa opinnäytetöistä syntyy 3 kappaletta kutakin tuotosta - yksi ohjaajalle, yksi opponentille ja yksi itselle. Monistuskoneen luvattoman käytön rikos lienee vanhentunut.

Valmistuin ekonomiksi joulukuussa 1970 ja nuo työt ovat edelleen hyvässä tallessa.  Kannatti!